— Kuinkahan pappa itse täällä yksin…?
Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät, joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki appiukkonsa vuoteen valmiiksi.
— Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.
— Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.
— Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. — Kyllä minä aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää. Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.
Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren päiväkirjaan:
Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt, niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.
A.B.C
— — —
Vasta myöhemmin kun ukko rovasti ja Maiju olivat soutaneet takaisin pappilaan — se ei tuulen vuoksi tapahtunut seuraavana päivänä, vaan vasta kolmantena, muisti poika Iivari katsahtaa saaren päiväkirjaan. Hän löysi sieltä: