— Minä en pyydä ollenkaan.
— Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.
Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan kissan selässä.
— Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.
— Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin enkelin siipi…
— Lisää risuja!
Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää peloittavalta.
"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin sammuu."
Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän nousi ja sanoi:
— Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?