— Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. — Tänä iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!
Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä — varmaan heidän kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet — tulenpalvelijoita.
— — —
Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys — siellä kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.
Syksyn synkkä, kolkko ilta kattaa… Raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan…
— Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.
— Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan verkkoon.
— Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä kalastusasetuksia.
Poika naurahti.
— Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1 päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?