Kysytään: eivätkö unet merkitse?
* * * * *
Olen hiihdellyt siellä kesäisessä kalastussaaressamme maaliskuun lumiryöpyssä punertavan ilta-auringon valossa ja katkonut katajia ja männynoksia vainajan puukolla. Minusta tuntuu ikäänkuin seppele, jonka perheeni puolesta laskea aijon, on oleva luonnollisempi senvuoksi että se on poimittu saaresta, jota isä loppuun asti hellästi rakasti. Jossa vanhus syvimmät mietteet elämästään mietti myrskyaaltojen pauhua kuunnellessaan ja jonka yksinäisyydestä hän aina virvoittuneena palasi purjehtien tai vastatuulta huopainen takaisin vanhaan pappilaansa.
* * * * *
Veljeni ja siskoni suurmaailmasta ovat saapuneet pitkänä jonona. Pappila on täynnä hautajaisväkeä. Minäkin ajan sinne viimeiseksi yöksi saman katon alle, jossa isä vielä lepää.
Huomenna näet ovat hautajaisjuhlallisuudet. Sydäntalven pakkanen, paljon lunta, keli kehno. Kuinka armoton saattaa luonto olla kuolleitakin kohtaan.
* * * * *
Oi! nyt ovat hautajaisjuhlat ohi ja sydämessä tuntuu niin tyhjältä.
Mistä ottaa poika elämänhalunsa, kun hänen isänsä on mullassa?
En selosta hautapuheita enkä seppelsanoja — nehän kuuluvat sanomalehdille. Se oli kauheata unta todellisuudessa, kun viisi veljestä, kaikki pitkissä, mustissa takeissa, kirkkaimpana maaliskuun pakkasaamuna kerääntyy oman isänsä ruumisarkun ääreen: yksi veljeksistä ruuvaa arkunkannen kiinni ruuvitaltalla ja sitten tartutaan valkoisiin kantoliinoihin ja vanhus kannetaan — ulos pakkaseen… kannetaan suruhavumajaan pirtin kupeelle (pirtin, jota vainaja elävänä niin ujosteli!) ja arkun kansi jälleen irroitetaan — ja siinä hän makaa, oma isä, joka oli arka vilulle, kahdenkymmenen asteen kylmässä, paitasillaan, pääkallo jo entuudesta jäätynenä… ja aamu-aurinko paistaa häntä suoraan kasvoihin. Ja kansa kaikenlainen kokoontuu rovastiansa hyvästelemään. Siinä ajaa karahuttaa pihaan pappilan hevosen noutamana oma perheeni, ja pieni neljä-vuotias poikani hypähtää ylös reestä ja juoksee reippaasti isoisäänsä katsomaan. Pojulle on selitetty että pappa nyt on lähdössä viimeiselle matkalle ja pojasta on äärettömän juhlallista ja hauskaa eikä ensinkään ikävää. "Päivää Ukki!" — "Hyvästi Ukki!" Oh onnelliset nuo lapsukaisemme, tervehermoiset, synnittömät sielut — heistä ei kuolema ole muuta kuin leikkiä.
Sitten alkavat saapua kylän herrat pitkissä takeissa ja kylän rouvat suruharsoissaan… leipäkahvia juodaan… satoja jätkiä työntyy pirttiin vaatimalla vaatien kestitystä, vaikkei moni ole koskaan käynyt rovastin kansliassakaan. Kaunis mielikuva hautajaisväestä on särkymässä — ihminen on peto, kuta laihempi, sitä tunkeilevampi… Jo lyö kello 11, se lienee joku sovittu hetki, arkun kansi ruuvataan kiinni ikuisiksi ajoiksi — me tiedämme sen hyvin emmekä kuitenkaan vapise — näytämme miehuullisilta. Samalla ymmärrämme sieluissamme että nyt ei isää enää ole näkyväisessä muodossa meille — että tästälähtien on elettävä vain muistolla ja valokuvilla… Kuoro laulaa jotakin, taas tartutaan liinoihin ja arkku sijoitetaan rekeen; vanha isäntärenki tarttuu ohjaksiin, istuen korokkeella, ajaa… Pysähtyy vainajan jyväpuodin eteen, jossa saattue järjestyy. Ensimäisenä ajaa isän ruumis — kuinka julmaa: oma puoliso ei ole hänen rinnallaan, vaan ajaa toisessa hevosessa… Minä vaimoineni ajan viidennessä hevosessa. Suuri katajaseppel sylissä. Tie on havutettu pitkälti alle mäkien — tiehaaraan saakka — se on se sama tie, jota vainaja kymmenet tuhannet kerrat on kävellyt… Isäni oli aina ihaillut kulkusten sointia ja ostellut kirkasäänisimpiä helyjä — nyt ei helähdä ainoakaan kulkunen, vaikka on puolensataa hevosta. Tietysti — kansan tapahan on pyhä. Isä oli myös pitänyt hyvästä kyydistä, itse alati hoputtanut hevosta — nyt hänen täytyy tyytyä siihen että Junnu niin hitaasti ajaa. (Jos hän tuntee ylimailmallisilla aisteilla, niin mahtaa se tuntua hirveän kiusalliselta.)