Me ajamme läpi kylän — kylä niin hiljainen, aivankuin kuolluksissa sekin, sillä äskeiset huvittelijat ovat meidän saattuessamme — nähtävästi kuuluu taikauskoon ettei ruumiskulkuetta akkunasta kurkisteta, vaan mennään silloin visusti piiloon (jotta ei "kalma" tarttuisi!). Minä tunnen kärsiväni epäjuhlallisuudesta, joka kaikkialla vallitsee. Koirat… Vasta kirkkoa lähestyessä pitkin jääkenttää, kuuluu pakkasen läpi hautajaiskellon kumina. Mutta kuinka tukahtunut onkaan sen ääni…
Sitten me jälleen kannamme arkkua — läpi kirkon — ja kansa katsoo. Pysähdymme alttarin juurelle… Alkaa seremonia, papit saarnaavat, oma veli siunaa ruumiin… seppelten laskeminen alkaa… minäkin astun vuorollani arkun ääreen ja pidän puheen. Oh ettemme me ihmiset edes ruumiin ääressä uskalla sanoa koko totuutta — elämän valheen ikuista totuutta! —
Sitten taas ajetaan vinhassa viimassa jäitse lumista tietä, isä paran ruumis edellimmäisenä… Lunta on paksulti, reet uppoilevat… Vihdoin päästään hautasaareen. Laulajat laulavat suomeksi Integer vitae… Ja pian joutuu se hetki, jolloin tuo musta, pitkä arkku vajotetaan syvyyteen, yli 2 metrin syvään hautaan… Oh! eikö olisi jollakin tavoin sielullisempaa, jos ruumisarkku korotettaisiin ylemmäs maan pinnasta — eikö alas hautaaminen liene pakanallista?…
Ja miksi ihmiset ikäänkuin nauttivat siitä että saavat heittää multakokkareita ja kiviä ruumisarkun päälle?… Niin tehtiin minunkin isälleni — tahdottiin ikäänkuin peittää pyhä asia maan multaan, jotta se ei jäisi näkyväisesti kiusaamaan…
Oi, en haluaisi enempää kertoa! Sitten — kun oli juhlittu — me siis juhlimme vaikka isä raukka oli kuollut niin hirveällä kuolemalla — ja vieraat olivat menneet, niin, sitten me kaikki viisi veljestä läksimme yhdessä, kuun sirpin heikossa valossa, maantielle kävelemään. Alas Kiiskimäkeä, alas Jänismäkeä! Kävelimme isän muistoksi yhden kilometrin. Se oli kaunis asia, se tunnustettakoon, ainakin aate oli oikea. Sillä varmaankin viimeisen kerran me kaikki viisi veljestä nyt olimme yhdessä vanhan pappilan maantietä polkemassa. Me — vanhan pappilan entiset villit pojat — nyt täydet miehet… Siispä kävelimme ja kenties olivat mietteemme hyvinkin syvät ja toverilliset.
Mutta — niin armoton on elämä — yön tullen tapahtui välillämme väittelyitä, jotka paljastivat sen tosiasian että kukin meistä uhmasi kulkea omaa ohdakkeista polkuaan. Vanhan pappilan harjahirsi oli todella murtunut.
Rakas vainaja, yhteinen isämme, sinä, joka lepäät paksujen kinosten alla, anna anteeksi jälkeläisillesi. Sinä kyllä annatkin. Tässä on jumalallista se että tiedämme itse siitä kärsineemme…
Vanhan pappilan raunioilla.
Armovuosi loppunut, uusi kirkkoherra valloittanut lapsuutemme kodin kaikki suojat, kartano täydellisesti siirtynyt toisiin käsiin! Rahvas puhelee "uudesta ruustinnasta", mutta eri äänilajissa kuin vanhasta. Siellä on nyt toinen järjestys kuin entisen haltijan aikana, siellä vallitsee tykkänään outo henki. Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat. Kanslian ovi pysyy päivälläkin kiinni, ei siellä enää juoksentele niin paljon asiamiehiä kuin vainajan aikana eikä keittiökamarissa istuskele niin monta emäntää ja mökinakkaa kuin vanhan ruustinnan päivinä. Ei siellä semmoisiin joudeta, ei siellä käy päivä- eikä yövieraita eikä yksikään matkailija sinne pysähdy eikä siellä minkään pyhän nimessä kannata ruokkia ihmisiä, joista ei tiedetä olevan aineellista hyötyä talolle. Ei, vanhan pappilan henki on muuttunut, se on tullut nykyaikaiseksi, se tietää: uusi sielunpaimen on valtiokirkon väärentämätön leipäpappi, kitsas kiripukki, ja ruustinna ajelee mieluummin lanta-kuormaa kuin laulaa trubaduuria tai laulattaa Sankeyn lauluja. Tpruu, milläs hevosella hän ajeleekaan tuo papinrouva kummitus? Paljonko maksoi uusi armollinen kirkkoherra vanhan pappilan uskollisista hevosista? Älkää huoliko kysellä, eikö kaikki tavara pakosta siirtynyt uudelle omistajalle. Syyttäköön vanha ruustinna parka itseään, jos ei ole osannut tehdä järkeviä kauppoja.
Kuinka kaunista vanhat asujamet olivatkaan kuvitelleet uusista tulokkaista! Mutta mitä kaikkea sitten ilmenikään, kun sisäänmuutto tapahtui? Vaikene, oi valkoinen lehti, nämä asiat kai kätkeytyvät kaikkien Suomen vanhojen pappilain apokryyfisiin kirjoihin!