Todetkaamme lyhyesti että pala palalta vanhan pappilan sielu tuli revityksi irti kaikesta siitä mihin se oli kiinnikasvanut neljäkymmentä vuotta. Aste asteelta täytyi tapahtua eloonjääneen vanhan ruustinnan nöyrtymys kohtaloonsa, josta niin harva välitti, sillä ihmisille on samantekevää, kuka alennetaan, kuka ylennetään.
Sanoppa, papinpoika, milloin lienet viimeisen yösi vanhan pappilan pääskysräystästen alla maannut? Mitä kaikkea silloin sielussasi läpielänyt ja muistellut?
Tokko tahdoitkaan mitään muistella? Se mikä oli hävinnyt, oli hävinnyt iäksi. Elämä armoton meni menojaan ja teki keisarileikkauksensa. Ainoa lohdutus sinulle, sinä ylpeä ja sydänherkkä papinlapsi, oli oma tietämyksesi että kohtalo kerran oli tekevä uuden kirkkoherran väelle saman keisarileikkauksen kuin minkä oli tehnyt sinun häädetylle heimollesi.