Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta — Vanha Pappila silti on olemassa.
Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin kokoonpanna jonkunlainen kirja:
Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat sillä aikaa kun "pappa" ja "mamma" jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.
Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.
Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas — hiukan kömpelö, mutta iäti kodikas — vuosisatojen kulttuuria huokuva kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma peltikatto — totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat — pienoispytingit — tässä vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo — siinä on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit, sen "kraji" on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat, puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.
Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.
Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista tavaraa.
Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen, porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt! Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-, rukkais- ja nahkalaatikot — kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen. Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja, jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää, minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu "Suomen suurmiesten" kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta, jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi "vanhaan tampuuriin". Toinen "förmaakiin". Kolmas johtaa "uuteen tampuuriin", jonka takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua — varsinkaan ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta päästään "uuteen saliin". Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja, taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen, entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä — se, jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka ääreen hän aniharvoin — ja sentään niin ihmeellisen usein — joutaa äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen "kabinettiin", jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella Teatteri Or Jat Sal. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi, pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta ovesta vanhaan saliin. Tämä "vanha sali" se on pappilan päähuone, sen sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä keinutuoli, jolla voi "soutaa ympäri" illan hämärissä ennenkuin kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen teoksia, Hall Cainen Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen, Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin harppu… Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan romaanin, Juhani Ahon "Papin tyttären", mutta ei "Yksin". Lattialla on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen, aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen, lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä on "Lamujoen pappila", jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen kappalainen, soutelee lastensa kanssa "Riitun" pestessä pyykkiä rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä, puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.
Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen, astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien "puotien" avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön, on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee — siellä on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on sangen häveliäs mies. Keittiö eli "kööki" on pappilan rajattomaan ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi kuin mikä perpetuum mobile — ovi, jonka rautalukko talvella hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan valtava avain kädessä — tuo iäti vanhentumaton mustapartainen "kirkherra", jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli — veivimankeli.
Kyllä pappilassa on — tai ainakin olla pitäisi — vielä toinenkin mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat. Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas milloin päistikkaa, milloin seisaallaan — mutta portaat ovat kai Jaakopin enkelitikapuiden sukua — ei kukaan vielä niissä ole itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko — se on pappilan kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan, mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön, joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli "mammankonttuuri". Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta hallitsee talon isäntä, toisen — emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista. Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha "pimeä kamari", jossa "Pikku-Kortteen tytöt" ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön aurinko Kuusamosta päin…