Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari, kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.
Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen ovatkin selitettyinä.
Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista "kolopuuta" myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä siitä pahaiseen "renkipoikakamariin". Sitten seuraavat pirtit, vanha ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan "Riitun kamariksi". Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta tuli ensimäinen "uloslämpiävä" sauna, mutta jonka uudempi aika on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari, lihapuoti, jauhopuoti, "piikain konttuuri", talli ja rekiliiteri, pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone, sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä, "masuunahuone", paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on tuulimyllykin mainitsematta — tuulimylly puutarhan ulkokulmassa, pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa, voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä "Karhuvaaralla" asuvat.
2.
Matti Helttunen rovastinkansliassa.
Rovasti istuu kansliassaan. Hiljainen kynänrapina kuuluu. Seinäkello Suomen suurmiesten keskellä lyö hitaasti, juhlallisen kumeasti aamukuutta. Hän on jo puoli tuntia takaisinpäin hörppinyt makean aamukahvinsa, muistuttanut jotakin talousasiaa ruustinnalle, joka aamunuttusillaan on istunut sängyn laidalla, ja siirtynyt työhuoneeseensa sytyttäen pöytälamppunsa. Uunissa, klahvukaapin ja piippuhyllyn välillä, räiskää iloinen pesävalkea, silloin-tällöin paukkinalla sinkahuttaen punaisen kipunan läpi ristikon.
Ruustinnakin on heti rientänyt päivätyöhönsä läpi pimeän salin, jossa myös hilpeä "praasu" kohta rätisee viskaten hieman valon kultaa madonnankuvien ihanille kasvoille. Luulisi ettei salissa ole ristinsielua, mutta äläpäs — pyöreänpöydän alta huhahtaa huoleton haukottelu, kookas olento nousee jaloilleen, venyttelee jokaista raajaansa, vinkasee hieman ja siirtyy pesävalkean paisteeseen mukavasti oikaisten käpälänsä ja kietaisten ruumiinsa käppyrään. Se on pappilan Toivo, newfoundlandilainen koira.
On perjantaipäivän aamu, synkän lokakuun aika, Ulkona on pilkkopimeä, sataa suhuuttaa ja tuuleskelee rajusti järveltä päin, yhtenä huljuvana ryöppynä tuhisee taivas eikä aamunkajoa vielä tunnu.
Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii. Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja paukkuja, mutta se ikäänkuin vain raitistaa ajatuksia:
— Jla on rakkaus — Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi — Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta…