Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati toistuva pyhä sana lyhennettynä Jla. Hän lyhentää sen eräänlaisesta häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.
Taas hän nostaa kynänsä, katsoo kirjaan ja jää miettimään pitkään. Kirjoitettava lause on hänelle juuri selviämässä, kun käytävän portaat tömähtävät, ulko-ovi narahtaa kovasti ja joku hapuilee kanslian ovea.
Rovasti painaa kasvonsa likemmä paperia pinnistääkseen lausetta, kynä jo tekee pyörylöitä ilmassa, mutta samalla hän tuntee että selän takana se asiamies jo seisoo ja rykii oven suussa. Hiukan kiusautuneena rovasti käännäksen nojakierretuolissaan.
— Hyvvää huommenta! kuuluu oven suusta.
— Huom… mumisee rovasti hieman tylysti, kuten tyylinsä on niin kauvan kun asiamies pysyy tuntemattomana. Hän kääntyy uudelleen pöytänsä ääreen ja panee kultaosaiset sankalasit nenälleen. Silloin hän heti tuntee miehen:
— Sehän on Matti Helttunen?
— Joo, niin on, sanoo mies. — Se kun alako tuli näkkyö kanslian lasista, niin minä kysäsin Renki-Jussilta että joko passaa mennä rouvastin puhheille näin aikaseen, niin Jussi sano jotta mää vaan, ei se rouvasti ihmistä ulos aja — selittää Matti ja hieroo ankarasti sammalelle vivahtavaa hatunreuhkaansa.
— Eihän niitä tähän asti ole ulosajettu, todistaa rovasti. Johon
Matti Helttunen heti perään ravahuttaa että:
— He-he, eipä tietenkään.
Ukko rovasti on kotvan ääneti ja kyselee sitten hyväntahtoisesti: