— No kuinkas se Matti siellä Susirannalla oikein on jaksanut tätä nykyä?
Tätäpä, kuulumisten tärkeätä pykälää Matti Helttunen juuri on hengessään vahtinutkin ja nytpä kelpaa laukaista leveämmällä leuvalla.
— Oikein palajo kiitoksia kysymästänne. Siinähän sitä pikkuhiljaa kitkutetaan. Niin että aina pikkuhiljaa. Akan raato mulla vähin on läsinnä. Ristiluita särkevän hokkoo. Se Ristiina. Terviisiä laittoi jotta jos niinkuin ruustinna roppia… Sikkiöthän nuo kyllä on riskimillään. Ono! Vaikk'eivät maijon pisaraa tänä syyssä soaneet ouk. Ka evät tissin tissukkaa! Se kun on lehmä ummessa — vasta Kaijan päivän tienoissa poikii. Kaijan päivän! Joo. Vaan niistä syömisistähän se köyhällä tahtoo nuusan heittää. Öhömm… Tuota että mitenkäs herra rouvasti on jaksanna?
Matti Helttusen silmä vilkuttaa — kuinka kohteliaasti se osaakaan oikeassa paikassa kysäistä vastatervehdyksensä.
Rovasti ilmoittaa voineensa kokolailla hyvin — tosin oli hän tässä menneellä viikolla tullut alas vintinrappusia.
— Voe helekkari! pääsee Matti Helttuselta leveästi. — Vai vintinrappusista alas! No ei siinä tainnut kylkiluita prouvastilta särkyä? (Helttunen osasi päräyttää pee ärränkin tiukassa paikassa).
— Ei, selittää rovasti. — Minä olin vasikannahkoja kokoilemassa ulkovintillä. Niin en muistanutkaan aukkoa, vaan peräysin takaperin — ja samalla tulin hirveällä ryminällä alas tampuuriin.
— Tampuuriin asti? ihmettelee Matti Helttunen totisena.
— Tampuuriin asti! toistaa rovastikin vakavana.
— No on siinä ollut varjelijansa vanahalla! Tokihan rovasti säikähti? kysyi Matti Helttunen hyvin osanottavasti.