— Joo, vastaa rovasti arvokkaasti. — Vaikka ei siinä paljonkaan kerinnyt säikähtää.
— Ka eipä tietenkään — sellaisessa humpsauksessa! myöntää Mattikin.
— Oli se tosiaan ihan ihme etten loukkautunut, jatkaa rovasti.
— No ihme, ihme ja enkelin ilimestys on ollunna, jo minä kuulen kaikesta. Se on ollut oma suojelijansa prouvastilla! vakuuttaa Matti hartaasti ja panee molemmat kätensä hattunsa päälle aivankuin ristiin.
— Kyllä kai, myhähtää rovastikin. Molemmat ovat kotvan vaiti.
Rovasti vaivihkaa odottaa että nyt se Matti Helttunen näistä puolin esittää asiansa ja hän tässä pääsee saarnakirjoitustansa loppuun sorvaamaan, vaan eihän se Matti kuin pyörittelee sammalenkarvaista reuhkaansa ja alkaa puhella ilmoista.
— Hyvin on sateiset ilimat tänä syyssä — se sanoo. — Kuuluu Yliperällä ihan tuluvaa näyttelevän. Se puroniityillä jo vahinkoja teköö karjankonnulle. Missä varsinni on suovat ja haasiat seisomassa. Ja alavammilla paikoilla latoloita kuuluu ahistelevan — vesi. Tuolla Takaruotilla hokkoot viisinkymmenin häkein moniaasta talosta kontuja märkänevän. Mitenkä se on, onko sitä isossa pappilassa rapiasti jokiniittyjä?
Rovasti kokee vastata lyhytkantaan, mutta Matti Helttunen vain jätkyttää samaa ainetta:
— Se on jo satanna perttulista asti. Ei nyt ihan joka päivä, vaan mikkeliltä melkein joka päivä. Ja isosti onkin satanna. Ja yötkin läpeensä lorottaa. Kuuluu aviiseissa olleen reklaami että on Kiimingin puolessa yhellä tavalla satanna — lieneekö rovasti sattunut havahtemaan kaupunnin uutisista? kysyy tosissaan Matti.
Rovasti, kärsivällinen ja pitkämielinen mies, suvaitsee vastata asiallisesti, ja kun hänen mielestään vesisateen seurauksista nyt on perinpohjin keskusteltu, rohkenee hän toivoa että Matti Helttunen vihdoinkin esittää varsinaisen asiansa. Mutta eipäs tuo kehveli vieläkään hellitä, vaan alkaa kuin alusta: