— Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin se minun muistiini on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen pois heitti. Muistaako rovasti?
Muistihan rovasti parka senkin asian, vaikka ei ihan samalla tavalla kuin Matti Helttunen ja tässä nyt meni taas neljännestunti molemmin puolin muistia terottaessa. Kello kumahutti jo puolta kahdeksaa ja rovasti nousi sulkemaan uuninpellit sekä katsahti lamppunsa yli ulos pihamaalle, johon päivän kajo idästä päin jo tuntui. Se nousi aurinko aina sieltä Lentiirasta ja Vienan rajalta päin. Mutta Matti Helttunen yhä paapatti ja pyöritteli hattuaan. Rovasti ei enää olisi pitänyt ensinkään epäluonnollisena, vaikkapa Matti olisi alkanut lausua kaikenmoisia arveluitaan siitäkin, miten mahtaa sataa taas tulevanakin syksynä tai vielä sitäkin seuraavana vuonna. Olihan se suomalaista puhuntatyyliä.
Siivokseen kysäsi nyt rovasti että: olisikko Matilla jotakin asiaa?
Helttunen ihan hätkähti. Joo! Sitä vartenhan hään oikeastaan oli lähtenyt liikkeelle että jos niinkuin tekaseisi halonsärky-urkon rovastin kanssa. Että paljonko sitä maksetaan syleltä? Ja voisikko saada vähän ennakkoa. Vennään lehtiä soaha pitäisi kauppiaasta ja Ristiinalle tuusan täysi kahvin pööniä, hällä kun, akalla, ristiluita särkee, niin kuuluisi helpoitusainetta tää olevan. Ja jonkun kappa-kymmenisen rukiita? Jos mitenkuten kävisi laatuun ja herra rovasti armollisesti työtä vastaan lainaksi uskoisi?
Rovasti puhalsi lamppunsa sammuksiin, surahutti keltaisen rullaverhon taidokkaasti ylös ja istahti jälleen päin kirjoituspöytäänsä. Syvästi mietti rovasti ja pitkältä kuin iankaikkisuus tuntui äänettömyys Matista. Sanoi rovasti:
— Se on Matilla entinenkin velka vielä maksamatta?
Matti Helttunen oli ollut hyvillään että jos rovasti jotenkin on sen vanhan asian unohtanut mielestä pois tai muuten hengessä uloskuitannut. Nyt, kun kuuli mainittavan, niin ylös tuolilta karkasi ja ihan rovastin eteen kapsahti ikäänkuin huonokuuloinen ja nöyrästi mutisi:
— Että mitenkä herra prouvasti sanoikaan?
Tästä rovasti hiukan aristui ja sanoi aivan hiljaa:
— Niin, minä vaan tässä muistin niitä vanhoja asioita…