Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat. Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee syvyys…
Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.
— Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä venettä. — Ettei se kituisi…
Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.
Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi sitä pitkällä puukolla pistämään — niskaan ja poikittain purston lähettyville — ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin. Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.
— Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain kriitillisissä tilanteissa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.
— Nappaa kiinni, pater noster!
Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä perässään — soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni — älä löysää pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä, kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!
— Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen hoitamaan siimaa!