Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.

— Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa…

Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.

— Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. — Me otamme sen ampumalla pökerryksiin.

Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon — lohi pökertyi täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se olikin, ihan leiviskän painoinen.

Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä. Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä — puolentoista sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia, moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.

Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä: kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä perässä ja sitten olivat "pikku pojat" hurjasti soutaneet aivankuin hoijakassa ympäri — mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt? Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun, sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa suurempi veden hurtta — se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki ja vetäen "kissanhäntää" eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin, kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi — kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?

Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat, jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan rakastivat — hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen ja aistilliseen terveydentilaan.

— Poju! Poju! Poju sessu! — Noppe! Noppe! Noppe seh!

Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna — olivat syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia kuin Eskoa.