— Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko, pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah… sekä sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:
— Te kasvatatte huonosti koirianne.
Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset — noin paljon noin komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele…
Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.
— Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?
— 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää! 1 matikka!
Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen väliin. 151 oli verkkokalojakin.
Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä, isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä kannolla, kirjava kulho helmassaan.
— Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi pojista, jota Matiksi nimitetään.
— Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu, huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.