Ah sitä narskuvaa juustoleipää! Ja milloin vehnäistäkin olivat kerenneet leipoa?

Sitten päivällinen uunihaukeineen, viilipyttyineen. Kelpasi pappilan syömäri-nuorisolle!

Mutta hauskinta oli kelliä päivänpaisteisella nurmirinteellä ja katsoa järvelle. Sieltä Sikoniemen takaa souti pitkänpitkä paltamo, tervalasti Ylivuokista. Oulua soutamassa se oli — latvavesiltä vasta alaspäin solumassa, Malahvianko Matteja, Pussilanko Paavaleita, Kukkarovaaranko kummituksia vai muun Mokulan — olipahan vain äärimäisen saloseudun tervakopria, housunpolvet ja persauksetkin pikitervatut — eikö lie ollut sielukin samalla sutilla sivelty. Oulun "porvaleille" tämä ilmestys tervatynnyreitä kiskoi — neljättä sadan virstan päästä sikaarin sauhuja vetelemään vuovasi, pitkämielisyyden ilmetty inehmo, toistaiseksi itsetiedoton kovan työn orja, onnenpekka kapinantuntemattomassa suuriruhtinaan maassa!

Mutta eivät kaikkea kyläilyaikaansa toimettomina kentällä loikoneet pappilalaiset, vaan ylös jokivartta juoksivat, mikä onkivapa, mikä pyssy käsissään ja linnun tai kalan kanssa takaisin tulivat. Ja pappilan ryökkynät Alanteen tyttöin kera järvellä soutelivat. Ruustinna emännän kanssa syviin puheluihin antautui ja perinpohjaiset olivat keskustelut myös ukko rovastilla Alanteen mukavain isäntäin kanssa. Tämä talo kelpasi esikuvaksi tuhansille, tässä vielä Heikkisten heimo yksissä asusti ja otsansa hiessä työtä teki; vaikka oli useampia emäntiä poikueineen, niin yhdellä padalla vielä keitettiin, mutta jättiläispata se vain olikin ja avara oli pirteistä pätevin, jossa miniäin kätkyet leveillä siltapalkeilla aamusta iltaan kolkkaa löivät.

Rauhaisa oli mieli pappilalaisilla — papin ja talonpojan elämä somasti yhteensointui täällä erämaassa, jossa sydän ja kunnialliset tavat elämän kovan arkistaistelun siimeksessä löytyivät yhtähyvin kummastakin säädystä, ei voinut koskaan ilmetä mitään väärinymmärrystä, arvonsa kummallakin puolella!

Leipä kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle,
Frallala la lallallaa…

Ilta-aurinko jo paistoi ja tuuli varhain tyyntyi ja hyvinpä se nyt sattuikin, sillä kovin himotti rovastilla ja Eskolla taas täkyjä — nuotalle, nuotalle pyörähti pirteästi Alanteen väki, papinpojat seurasivat perässä ja hopealle välkkyvä apaja vedettiin pariveneisiin.

Yösydän jo yllätti, koska pappilan perhe palasi lämminhenkiseltä vierailultaan Alanteelta, jonka väki sitä herttaisesti saatteli taipaleen rantaan, kiihkeästi ja tuntuvin kädenpuristuksin toimittaen rovastilaisia vastakin tulemaan.

— Ja käykää nyt tekin meillä, kun kirkolla kuljette. Ei saa mennä läpi pihan!

— Kyllähän sitä aina pappilassa… hyvästi, hyvästi.