Isä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa on piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne Rautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä millä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä. Minä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut Valtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan ilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei anna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan yrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että nämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi automaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti, jos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen sanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on arveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin, että on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin se, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon hampaankoloonsa vastaista tarvetta varten.
Sitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella minua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla huutavan:
— Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä?
Isä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten lukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se on kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun neuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia luonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta ja mikä leikkiä.
Samassa alkoivat jarrut jyrätä, juna hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi ravintola-asemalle.
VII
Tämän esikoisteokseni käsikirjoitusta tarkastaessaan kysyi julkaisija, ovatko tässä esitetyt tapaukset ja henkilöt tosia. Minä vastasin, että tietysti, kuinka minä olisin voinut ruveta pistämään tähän mitään omasta päästäni? Sitäpaitsi kun isäukko milloin liikkeelle lähtee, niin kyllä siitä aina aihetta heruu, tarvitsematta paljoakaan omia höysteitään mukaan pataan. Julkaisija sanoi silloin, että täytyy muuttaa eräiden paikkojen ja henkilöiden nimiä sen verran, ettei niitä voida tuntea, koska on sopimatonta ja tarpeetonta panna kirjaan, joka ei ole mikään poliisipöytäkirja, eläviä ihmisiä semmoisina, että naapurit ne heti tuntevat ja rupeavat töllistelemään. Sitten pyyhkäisi hän ensimmäiseksi sen aseman nimen, jolle me pysähdyimme. Se oli ravintola-asema, niinkuin jo sanottu.
Isä neuvoi minulle ensin kolmannen luokan ravintolan oven ja meni itse toisen luokan ovesta sisään, mutta vähän ajan kuluttua tuli hän hakemaan minua sanoen, että syödään nyt samassa pöydässä, koska kuitenkin valitettavasti ollaan saman ruokakunnan jäseniä. Tässä äkkiä heränneessä sukulaisrakkaudessa piili ilmeisesti jokin arvoitus, mutta se selvisi pian, sillä toisen luokan ravintolan tarjoilupöydän edessä seisoi kolminkertainen hyvin tiukka ihmismuuri, jota ukko nähtävästi oli turhaan yrittänyt puhkaista.
Isä antoi minulle rahaa ja käski minun mennä ostamaan kaksi pihviä ja voita ja leipää ja kaljapullon ja lasin maitoa.
Minä tein yrityksen tunkeutua ihmisten välistä, mutta kun se ei onnistunut ja muuan talisilmäinen herra alkoi ärjyä, että mitä se poika tuuppii, niin minä siirryin toiseen paikkaan ja kumarruin alas sekä aloin kyynärpäitäni käyttäen pujoitteleitua jalkojen välitse ja paltonhelmojen alitse. Tämä onnistui paremmin, sillä ihmismuuri on aina alapuoleltaan hatarampi kuin yläpuoleltaan. Tuossa tuokiossa olin minä päässyt tarjoilutiskin ääreen ja saanut mitä tarvitsin. Jotkut kyllä murisivat, että mistäs sinä siihen ilmestyit, mutta minä vastasin nöyrästi olleeni jo kauan olemassa tässä maailmassa, vaikka minua ei pienuuteni ja hennon vartaloni takia ole yleisemmin huomattu. Sitten pyysin takana seisovia tekemään tilaa ja päästämään minut pois, että he itse pääsisivät minun paikalleni, ja heti oltiin minulle hyvin avuliaita.