Parin tunnin kuluttua tulimme sille asemalle, jolle meidän pilettimme olivat ostetut.
Asemalla kysyi isä, missä se auto oli, jonka Katinhännän valistusseura oli lähettänyt häntä vastaan. Olemattomia viiksiään nyppivä asemamies katseli taivaalle, vaikka siellä ei näkynyt mitään erikoista, ei edes sateenkaarta, ja vastasi sitten, ettei täällä ole mitään autoja, mutta eräs kyytipoika on kyllä tullut Katinhännästä ja kuuluu odottelevan jotain juhlapuhujaa. Isäukko pullisti rintaansa ja sanoi "juhlapuhuja olen minä" samalla tavoin kuin eräs kuningas kuuluu sanoneen, että valtio on hän itse. Kyytipoika löydettiinkin, hän seisoi nimittäin aseman takarapuilla sen näköisenä kuin olisi hänet komennettu siihen vahtipalvelusta suorittamaan, ja tunnettiin majatalon kyytipojaksi sellaisesta harmaasta sarkatakista, jossa on 10 senttiä liian pitkät hihat, ja joka näyttää olevan laissa määrätty kestikievaripoikien univormuksi.
Lähdimme matkustamaan kohti Katinhännän yhteiskuntaa kyydillä, joka ei ollut ensiluokkaisimpia, ja pitkin tietä, joka ei ollut maailman eikä edes tämän maan parhaita, ja isä sanoi aavistavansa, että Katinhännän olot ovat jossain määrin takapajulla, ja että yhteiskunnallista valistusta kaivataan siellä tällä hetkellä kipeämmin kuin hammasliitua ja kynsiharjoja.
Muutamassa mutkassa menivät valjaat vähän rikki, ja isä hyppäsi heti alas rattailta huutaen, että juuri tätä oli hän koko ajan aavistanut. Hän oli heti matkalle lähdettäessä havainnut, ettei noin viheliäisiä ajoneuvoja ole ollut toisia koko Euroopassa ja mahdollisesti ei Aasiassakaan muilla kuin ehkä Tibetin köyhimmällä juhdan omistajalla, ja vaati kyytipojalta selvitystä siitä, aikooko hän ja millä tavoin täyttää lakimääräisen kyyditsemisvelvollisuutensa. Isä sylkäisi ojan toiselle puolen ja sanoi, ettei hänen vikansa ollut, että nämä ajopelit valjaineen todennäköisesti olivat valmistetut ennen vedenpaisumusta ja joutuneet mätänemistilaan lojuessaan kuukausimääriä sellaisen vedenpaljouden alla, samalla kun tuo hevonen oli pelastunut vain sen vuoksi, että ukko Noak sääliväisyydestä oli ottanut sen arkkiinsa.
Kyytipoika ilmoitti kyllä saavansa vaurion korjatuksi, kunhan poiketaan lähimpään tien varrella olevaan taloon, joka on Hesekiel Kumpulaisen talo. Isäukko vastasi, että tosin isännän nimikin haiskahtaa jossain määrin vanhan testamentin aikuiselta, mutta ettei hänen tapansa ole kiinnittää huomiota muodollisuuksiin, kunhan asia tulee ajetuksi kunnialliseen päätökseen, olletikin kun isännän sukunimi on väärentämätöntä suomalaista alkujuurta.
Tuokion kuluttua olikin vahinko saatu korjatuksi ja kahden tunnin matkan jälkeen olimme Katinhännän valistustalon pihamaalla.
Talo oli punaiseksi maalattu rakennus järven rannalla olevalla kummulla, jolla paitsi valistustaloa oli kaksi mäntyä ja katajapensaita. Mäntyjen väliin pingoitetuille nuorille oli ripustettu kuivamaan talon vahtimestarin ja hänen perheensä pyykkivaatteita, jotka tuulessa hulmuten ja lepattaen tervehtivät meitä.
Pari nuorta miestä, jotka housunlahkeissaan olevista näpistimistä päättäen kuuluivat polkupyöräilyä harrastavaan Katinhännän älymystöön, saapui pihalle kysymään, oliko matka ollut onnellinen, ja lausumaan meidät tervetulleiksi. Samalla he ilmoittivat, että ohjelman suoritus oli jo alkanut.
Menimme juhlasaliin keittiön läpi, jossa olevat pitkät penkit ja kaksi valkoisista laudoista tehtyä pöytää ilmaisivat huoneen ravintolaksi. Pöytien ääressä sekoitteli puoli tusinaa punoittavia isäntämiehiä teelasejaan, ja huoneessa vallitseva tuoksu juorusi, että teelaseissa oli muutakin kuin teetä.
Isä nosti kapsäkkinsä tarjoilutiskin taakse sekä kehoitti tarjoilua hoitavia naisia tarkoin valvomaan, ettei kapsäkille mitään pahaa tapahtuisi. Iltamatoimikunnan jäsenet käskivät nostaa kapsäkin vahtimestarin huoneeseen, ja ohjasivat isän ja minut juhlasaliin, missä meille osoitettiin kunniapaikat ensimmäisessä penkkirivissä.