Minä en uskalla mennä väittämään, että meidän saapumisemme olisi herättänyt mitään erikoista mielenkuohua Katinhännän juhlayleisön keskuudessa. Kaikki katsoivat kyllä meihin, kun me astuimme sisään ja isä asettui paikalleen arvokkaasti kuin Monte Kriston kreivi, joka on isäukon mielisankari ja esikuva kaikenlaisissa elämänvaiheissa, mutta sitten kiinnittivät kaikki huomionsa sivupenkillä olevaan nuoreen mieheen, joka vääristeli naamaansa hyvin merkillisellä tavalla. Minäkin käännyin katsomaan sinne päin, ja isäukko kysyi minulta, katselivatko kaikki meitä. Minä vastasin tietysti, että isä on yleisen huomion polttopiste, jolloin ukko oikaisi selkäänsä ja korjasi kaulaliinaansa.
Vaikka minä en tuntenut paikkakuntaa, oli minun kuitenkin helppo huomata, että sivupenkillä istuva nuori mies oli Katinhännän kultaisen nuorison lemmikki ja huviministeri, sekä omisti varsin huomattavat näyttelijälahjat.
Ohjelmassa oli paraillaan runonlausuntoa. Lausujatar oli lihava tyttö, jolla oli yllään vaaleanpunainen leninki ja jonka tukka oli pöyhötetty jonkinlaiseksi taiteelliseksi heinäru'oksi keskelle päälakea. Hän oli nähtävästi paikkakunnan suurin lausuja. Hän kuiski runoaan välistä vienosti kuin tuulenhenkonen, pannen päänsä kallelleen ja silmänsä melkein kiinni, välistä taas kirkui kiihtyneenä kimakalla äänellä, kohoten varpailleen ja huitoen molemmilla käsillään. Isäukko katseli ja kuunteli hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla ja kunnioituksella, sillä tällainen runonlausuminen on juuri ukon makuun, jotavastoin hän tuomitsee nykyaikaisen lausumistaiteen. Mutta isäukko olikin ainoa koko salissa, joka yksinomaan seurasi lausujan taiteellista esitystä.
Kaikki muut, minä niiden muassa, seurasimme sivupenkillä istuvan nuoren miehen mykkää pantomiimia, jolla hän tulkitsi näyttämölavan edessä esitettävän runon — se oli muuten Sven Duuva — tapauksia ja tunnelmia.
Kun runonlausujatar, kostea kiilto silmissään, aloitti huokauksella:
"Sven Duuvan isä köyhä ol'…"
niin käänsi sivupenkillä istuva nuori mies taskunsa nurin ja pudisti alakuloisesti päätään, jolloin yleisö nauraa hörähti. Ja kun runon mukaan "poika aukaisi leveän suunsa", pisti hän sormet suupieliinsä ja venytti ne miltei korviin asti katinhäntäläisen iltamayleisön suureksi iloksi. "Korpraali huusi nauraen" ja sivupenkin taiteilija piteli vatsaansa ja hihitti omituista tylsää naurua, jolloin katselijat purskahtivat sellaiseen riemunremakkaan, ettei lausujan ääntä vähään aikaan ollenkaan kuulunut.
Lausujatar ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, johtuiko se nyt sitten siitä, että hän oli niin antautunut taiteelleen ja innostunut tehtäväänsä, vaiko siitä, että tällainen yleisön suhtautuminen taiteellisiin esityksiin kuului asiaan Katinhännän iltamatilaisuuksissa. Hän vain ravasi eteenpäin runoaan vastustamattomasti kuin höyryjyrä, ja tultuaan siihen kohtaan, missä pieni suomalainen joukko joutuu kovalle koetukselle porraskäytävän edustalla, päästi hän suustaan sanat "taas paukaus …" sellaisella voimalla, että sivupenkin nuori mies putosi lätkähtäen lattialle sormet korvissa ja yleisön ulvoessa naurusta.
Kun runonlausunta oli päättynyt ja saanut ansaituksi palkinnokseen vilkkaat suosionosoitukset, ryntäsi osa yleisöä ravintolan puolelle, ja toinen niistä nuorukaisista, jotka olivat olleet pihalla meitä vastaanottamassa, tuli kohteliaasti ilmoittamaan isäukolle, että nyt olisi hänen puheensa vuoro.
Isälle on julkisena esiintyjänä annettava se tunnustus, ettei sellainen taiteilijatauti, jota sanotaan esiintymiskuumeeksi, häntä nähtävästi ollenkaan vaivaa. Jos hän jotain sellaista sisässään tunteekin, niin osaa hän ainakin erinomaisen hyvästi salata sen. Hänen korvansa vain punoittavat, mutta kun eivät isän korvat yleensäkään juuri liian valkoiset ole, niin ei sitä erityisemmin huomaa.