Eikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun harppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan. Isäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle kyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä asuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.
Minä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt kalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka luulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi ihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan. Ja kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen maaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä oli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla "Huoneita matkustajille".
— Onko huonetta? kysyi ukko.
— Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.
— Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski minun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät on heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että täytyy odottaa sukkasillaan.
Naisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä varovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että Amerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen tehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni, että mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista kengistä!
Huone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi erottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.
Mutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin olisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.
— So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. — Nyt oli mennä pöytä nurin!
— Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan, nikotteli joku toinen ääni.