Kun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:
— Ei tainnut joutua Heikki junaan?
Palvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato… vaikka koko talonväki oli repimässä sitä ylös.
Kun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän seinän takana:
— Mikä h—tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun olisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä… tärkeissä asioissa…!
Isäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin sattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta matkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.
X
Tämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu kotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli leimahtanut ilmiliekkiin.
Isäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että isänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi tehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty, mitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian myöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina edelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti suomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään punaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko muuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja asuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista armeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko oli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen Suomi kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet käsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan päällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli, oikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään muurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.