Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.
Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja, puhallellen hyppysiinsä, huusi:
— Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?
Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta, aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan romuksi.
Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta. Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.
Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista. Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä ja elämäänsä kyllästymistä.
Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti itselleen vapauden huomauttaa:
— Isän naama on niin noessa!
— Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja arvokkaasti. — Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs sydän.
Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana, pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen korviin kimeä, kapinallinen laulu: