Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän siekailematta toimenpiteisiin.

Hra Kenosella oli kolme uistinta.

Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras, johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka, ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti pyörimään.

Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen kupeensa ja suvaitsi lähteä — yksin, sillä pojat olivat äkkiä kadonneet ties mihin — omassa persoonassaan päästämään puolisoansa tuoreen kalan puutteesta.

— Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.

Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen, jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa väljemmille vesille.

Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin äsken.

— Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:

— No, ei hätää mitään… nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään irti.

Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan kultakelloaan.