Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta. Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi. Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.
Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.
Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä, siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.
Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta, sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä. Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin tajuamaan ja arvostelemaan.
— Tässä tarvitaan ennenkaikkea kärsivällisyyttä, huomautti hän itselleen. — Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä näyttää asia pahalta, vieläpä hyvin pahalta, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa — ahkeruus unenkin estää…
Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan asemaa.
Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä, ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. — Sinä Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä tästäkin ikävästä pälkähästä.
Hän ryhtyi työhön.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä hän tähän saakka oli aikaansaanut.