Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa, mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen, joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.
Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan rantaan.
Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.
Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:
— Minä en kiroa! Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.
Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:
— Mitä minä sitten sanon — se on minun asiani.
Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.
Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.
— Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.