Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme metriä paksua, solmutonta siimaa.
— Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. — Pallo alkaa purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!
Poloinen hra Kenonen…!
— Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.
Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.
— Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen ilkkuen.
— Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. — Nyt sen täytyy selvitä.
Yön hetket kuluivat…
Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.
"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi, huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.