* * * * *

Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle, ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon. Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.

Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista, joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire — älä koskaan lykkää huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra Kenosen järkähtämättömin elämänohje — hermostui melkoisesti ja sanoi katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.

— Konstantinopoliin! huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista. Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.

— Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa, joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.

Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan aina hammasharjaa, jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle, ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla, litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.

Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan — huomautettuaan kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa — karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö, sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan, kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen kapsäkissä.

Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan, kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana: