Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä: Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.
Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta, siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi, mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle, ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä, millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.
— Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. — Olisitteko hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.
Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: — Tämä laiva… tämä laiva.
Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.
Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä, kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.
Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.
Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun, väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.
Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva Kenoselle.
— On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.