Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.
— Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.
Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä, ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä, mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin. Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin on.
Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt, äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita, lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla Pisalle niinkuin hänkin.
Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas pääsisi esteettömämmin liikkumaan.
Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika pääsisi istumaan siihen.
Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.
Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika, vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta, kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle, että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.
Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen, otti haltuunsa kolmannen tuolin.
— Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.