— Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.
— Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.
— Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen hattuaan rva Kenoselle.
— Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu hampaissa kävelevää nuorta miestä.
— Ha ha ha! nauroi pukinparta. — Englantilainen ylimys? Sehän on Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli… he he he!
Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.
— Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa musertavan katseen. — Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen, liikemies Helsingistä.
— Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. — Minun nimeni on Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.
Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.
Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli urallaan kohonnut.