Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.
Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti, että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:
— Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!
— Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.
Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle ja kysyi kapteenilta:
— Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?
— Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin määräyksen. — Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen… kahdesti konkurssin tehnyt ja hauska mies.
Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa. Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.
— Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. — Tuskin on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen Sorkkajärveltä… Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa sattui totta puhumaan.
Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta, kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa etevämpi.