Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin. He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he rupesivat hippasille savutorven ympärillä.

Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa, hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään, sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.

Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua. Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti ja säädyllisesti.

Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista. Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja, eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.

"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta. Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:

"— Per…

"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi viimeiseksi.

"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen, missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta, nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja ärähti:

"— … kele!

"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.