Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan hiljaista vauhtia.
— Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.
— Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan polttelevat kansalaiset.
— Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen, pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta kuin kuparikastrullin kylki. — Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän, karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen. — Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on. Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.
— Mitä? huudahti hra Kenonen.
— Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. — Rasvata täytyy… niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella puolen, toinen toisella.
Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin, niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:
— Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!
— Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. — Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos salmetkin…
Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti paikkansa, sanoen: