— Pliis!
Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen vastasi:
— Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.
Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan, joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi, vaikka oli jo iltapäivä käsissä.
Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen. Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu, johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.
Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet, ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen, vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään, kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle, saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli ehtiä kyytiin.
Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet, kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen. Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen, kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia myöhemmin kuin juna.
Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.
— Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. — Kohta me kaadamme kaltevan tornin!
— Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. — Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.