Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle. Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.
Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.
Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:
— En minä tiijä… en minä oo siellä milloinkaan käynyt.
Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.
Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan, että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.
Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.
Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut, ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin pyhiinvaelluspaikkaansa.
Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään. Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.
Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui hänen voimakkailta kasvoiltaan.