Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. — Ylös! huusi hra Kenonen ja alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti hikoillen ponnistelevan ylöspäin.
— Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin muurille.
Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset, jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty, sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen käteensä ja kiskoi hänet turvaan.
Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.
— Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. — He olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.
Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle. Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton, ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.
Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä.
Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä, laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei Suomessa ole missään puutetta.
— Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.
Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun, koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen, että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä, jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.