Seuraavanakaan päivänä ei sanomalehtiä tullut, ja hra Kenonen alkoi pelätä, että maa on niellyt Helsingin kaupungin kirjapainoineen, mutta kolmantena päivänä sai hra Kenonen ilmoitukset jokaisesta haukkumastaan sanomalehtikonttorista, että kirjapainot ovat lakkotilassa ja etteivät toistaiseksi muut kuin sosialistiset sanomalehdet ilmesty.

Silloin sanoi hra Kenonen, että vihdoinkin on tullut se siunattu hetki, jolloin maa on vapautunut sanomalehdistön kirouksesta ja ihmiset saavat viettää aikansa rauhassa sanomalehtien tunkeilevaisuudelta, joka ei karta repimästä rikki edes sitä esirippua, joka kätkee perheen pyhitetyn piirin massan häpäiseviltä katseilta. Hra Kenonen levitti kätensä ja arveli sanomalehtiherrain luulevan, etteivät ihmiset voi tulla toimeen ilman heidän painomusteelta haisevia tuotteitaan, mutta he tulevat näkemään, miten suunnaton harhaluulo sellainen käsitys on. Ihmiset ovat ennenkin tulleet toimeen ilman sanomalehtiä, eivätkä Aatami ja Eeva tarvinneet muita lehtiä kuin viikunalehdet. Hra Kenonen sanoi, että jos kyyhkynen olisi tuonut nokassaan ukko Noalle sanomalehden, niin olisi ukko Noalta mennyt sitä lukiessa puoli päivää, eikä hän sittenkään olisi saanut tietää, oliko vedenpinta alenemassa vai ylenemässä, koska lehden reportteri olisi tietysti unohtanut tiedustella asiaa satamakonttorista, mutta kun kyyhkynen toi öljypuun lehden, johon ei ollut painettu edes ukko Noan osoitetta, niin tiesi Noa heti, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Sinä iltana kertoi hra Kenonen rva Kenoselle, että hänestä tuntui siltä kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan, kun sanomalehdistön painajainen vihdoinkin oli lakannut hänen rintaansa ahdistamasta, mutta seuraavana päivänä ei hän puhunut paljon mitään, ja hänen kuninkaallinen ruokahalunsakin tuntui hyljänneen hänet. Nukuttuaan levottoman yön sanoi hän aamulla asuvansa kuin säkissä ja vaeltavansa Egyptin pimeydessä, samaan aikaan kun maailmassa tapahtuu suuria asioita ja ihmiskunnan historiaan kirjoitetaan uusia lehtiä pikakirjoituksella. Hänen mielestään oli törkeä rikos Gutenbergin muistoa kohtaan kantaa hänen nerokas keksintönsä ullakolle vanhojen saappaiden ja rikkinäisten pärevasujen joukkoon juuri silloin, kun Suomen kansa oli suurella työllä ja vaivalla ja miljoonien tukkapöllyjen avulla oppinut lukutaidon, ja hallituksen olisi siirrettävä kaikki niskoittelijat kuritushuoneeseen ja pakoitettava heidät siellä toimittamaan ja painattamaan sanomalehtiä yleisön luettavaksi.

Iltapäivällä lähti hra Kenonen kaupunkiin kuulemaan uutisia, ja kaupungin laivarannassa oli paljon paljasjalkaisia poikia, jotka tarjosivat hänelle tuoreita sosialistilehtiä. Hra Kenonen hikosi ankaran sisällisen taistelun johdosta, mutta voitti kiusauksen ja sanoi menevänsä ennemmin munkiksi ja lukevansa tuhannen vuoden vanhoja pergamentteja kuin luopuvansa periaatteistaan, ja kyseltyään kaikilta tuttaviltaan ja useilta tuntemattomiltakin, luotettavan näköisiltä henkilöiltä, millä kannalla valtiolliset asiat olivat, palasi hän takaisin maalle, järjestettyään säännöllisen puhelinyhteyden kaupungista Helsinkiin kerran päivässä. Hän palkkasi neidin, jolla oli kaulassaan nauha täynnä punertavia lasihelmiä ja jaloissaan valkoiset kangaskengät, vastaanottamaan puhelimessa tärkeimmät uutiset ja lähettämään ne kirjekuoressa hra Kenoselle, kirjoitettuna koneella suurelle paperiarkille, jonka yläreunaan oli paksuin mustin kirjaimin piirretty lehden nimi:

Kenosen Sanomat.

Hra Kenonen sanoi kotiintultuaan, että pimeys on nyt poistunut ja että kirjanpainajat saavat hänen puolestaan olla lakossa vaikka vuosisadan loppuun saakka.

Hra Kenonen oli erittäin ylpeä lehdestään ja hänellä oli syytäkin siihen, sillä hänen konekirjoitetussa lehdessään olivat uutiset tavallisesti puolta vuorokautta tuoreemmat kuin kaupungin ainoassa painetussa sanomalehdessä, jossa ne ilmestyivät vasta seuraavana aamuna. Hra Kenonen lähettikin viimemainitun lehden toimitukseen pari numeroa omaa lehteään ja vertailun vuoksi vastaavat numerot painettua lehteä sekä kysyi, olivatko hämähäkit kutoneet verkkojaan kirjapainon oviin ja missä määrin oli huomattu hometta ilmestyvän toimittajien päälaelle.

HRA KENONEN JA PALVELIJATARKYSYMYS

Ynnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen keskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle kertomia

— Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies Pikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten entisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka aikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. — Oikein on tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen kuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut tavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.