— Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä lörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten taholta, vastasi Kalle rauhallisesti. — Me olemme hankaloita käsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin järjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä hakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä ikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet senjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle. Liisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen yksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu johonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.
— Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. — Vieläkö hän harrastaa valtiollisia asioita?
— Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli Kalle. — Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä nyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme rikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.
— Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän rikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja keittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä sattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän tuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun neuvojani tarvitsee.
— Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta taluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No, jos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon hyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. — Hänellä on muuten viime aikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä ääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen kirveenterään.
— Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen hitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.
— Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin piirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän kesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. — Isäukko sanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta silmiltä.
— Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.
— Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän arvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja sanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin hän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin — ukko viljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia… ja pahalla tuulella ollessaan myöskin — ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja ihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille kunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen toverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.
Niitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa, kaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä rahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun kyljestä.