Me vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet siihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta ja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa hänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme me lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään hengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme sellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset" komeiden kukkakiehkurain keskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön näköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta sellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja kuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle olkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle lähetettäväksi.
Isäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja valehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi meidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun isä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän pari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös portaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy olevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri kunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena niiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin tampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta ja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja sanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että toiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne sitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko etsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa, käskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan, voidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.
Kun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas salimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän hikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi kuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta kun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan sisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä hän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille hengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen ympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin yltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja pellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko asiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan ajoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon hienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka alkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin laatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet hampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.
Isä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin ja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee häntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi vähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja koettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan, jotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme Aatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä hän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos otetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti syntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se otetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin Eevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan pohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti, ja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli, onko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on semmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi, että isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä alkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla tappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella, sillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos anoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin tulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa ja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen avuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme ajattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.
Isoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon lähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti. Isäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä jatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin pitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se erityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään meillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä eroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle palvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi vierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin ei siitä pääse eroon savustamallakaan.
Meillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme tavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että jos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen rippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän keittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta nuoria ja rotevia neekerityttöjä.
Ensimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli kotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä työskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä hoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian halpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.
Toinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet lautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä käsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois viralta.
Kolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen, eikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon. Isä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan, mutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan sulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän väliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri, onko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee jotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja Tilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja viides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin saivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen joka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos hän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on nainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä nokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi klo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä mitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on harvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen anoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä päivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä tullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän oli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään lehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea tavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki oli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla, ja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän huoneenhallituksemme menoarviossa.
Karoliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon vahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin olisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä ilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän heitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä talonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin kysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä hauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä juoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen henkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä rotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä. Konstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin ennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja konstaapeleille.