"Kunnallisissa Tiedoissa" oli seuraavassa numerossa kerrottuna tämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin, ja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa juhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin lehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan "Kunnallisissa Tiedoissa" otsakkeella "Jalomielinen lahjoitus" olleen uutisen. Hän sanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan halusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät enemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs pääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen uutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että toimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla kun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia tuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli uutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti hän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku merkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa muodossaan, mikä myöskin tapahtui.

Samaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje, jossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle, ripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla, kasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta taiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä "Taidetta Kouluihin" nimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain nuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta taiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.

Hra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta miestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian lyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui hänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja käski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan ja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija oli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra Kenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi niiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää olisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla kippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos hänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan vastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista, minkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan hinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla, että hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä puhumattakaan.

Kun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa, pukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti toiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen sormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä, kun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi hänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi tavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.

Taiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa löyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse säästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä miellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain, josta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija, jota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle olisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi eteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa kuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen näköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.

Ensimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan, millaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin hajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli, että pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja taiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään näyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä muutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on nyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi hämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:

— Mikä maisema tämä on?

— Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan tyytyväisenä hymyillen.

Silloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on muuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on alkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei hän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen taiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana, puhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen mahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä ollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta, ja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen näkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva on hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän on sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja maalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja ulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä ripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle, vaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen käski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja pimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.

Hra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat kolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja mahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon. Valokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan, jossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä punerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se on oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut taiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on nähnyt.