Hra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti sitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti koulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.

Määräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja oppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra Kenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet nauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa kuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra Kenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti, koulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten kaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen kanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.

Nyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä varten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa, lauloivat oppilaat helein äänin laulun: "Ken olet, armas tähti", jonka jälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja hänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta, jolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän pamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin esitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien ja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun opettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki huusivat "eläköön!" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja jatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin oivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli aina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä elämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet hra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa kansanvalistuksen pyhälle alttarille.

Oppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti "Sua lähde kaunis katselen", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan puheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa eikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten vaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin ja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta, ansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli hänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja — hm — kansallishenki on varmin tie onneen ja — hm — myötäkäymiseen myöskin rahallisen elikkä — hm — aineellisen elämän vainiolla, siitä on hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan alalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla ahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia ja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa opettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen hra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon — hm… ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko luokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä myöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja joka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän ylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen paljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti hra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos portista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan ja mainion miehen lähtöä.

Hra Kenonen riiteli asemalla kyytimiehensä kanssa ajopalkasta, josta hra Kenonen koetti tinkiä pois 1 mk. 25 p., nousi sitten junaan, osti vaunussa päivän sanomalehden ja luki siitä, että taiteilija, joka oli maalannut hänen muotokuvansa, oli myynyt sen taidenäyttelyssä 2,000 mkasta.

Luettuaan tämän suuttui hra Kenonen melkoisesti, osaamatta kuitenkaan itselleen selvittää, mikä häntä oikein suututti.

HRA KENOSEN KUOLEMA

Hänen elämäkertansa viimeinen luku

Hra Kenonen makasi siis kuolinvuoteellaan, ja lääkäri oli arvellut, ettei hän kestäisi tätä tautia, sillä kun tauti tarttuu noin isomahaiseen mieheen, niin on se perin vaarallista, johon hra Kenonen oli kiukkuisesti vastannut, että hoitakoon tohtori vain oman mahansa, kyllä hän itse omansa kantaa, ja ettei yhdenkään vastaantulevan ole vielä tarvinnut kääntää hevostaan maantienojaan ja kaataa rekeään hra Kenosen vatsan tieltä. Ja sitten oli hra Kenonen käskenyt maksaa lääkärille hänen laskunsa ja sanonut, että hän osaa kuolla ilman sellaisen lääkärin apuakin, joka tekee arvottomia persoonallisia viittauksia, ja lääkäri oli mennessään sanonut, ettei hän ole vielä koskaan tavannut noin sisukasta kuolevaa, joka nenäytyy silmittömästi aivan viattomasta ja hyväätarkoittavasta huomautuksesta.

Hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että kaikki taloudelliset asiat ovat täydellisessä järjestyksessä ja paperit kassakaapissa, ja ettei hänellä ole penninkään velkaa kenellekään, ja rva Kenonen kysyi, haluaisiko hän pappia kuolinvuoteelleen, ja hra Kenonen nousi kyynärpäittensä nojaan ja sanoi mahtipontisesti: "Prelaatti pois!" jolloin rva Kenonen huokasi syvään ja hra Kenonen sanoi, että kun ei sotasankari von Döbeln tarvinnut pappia, niin ei hänkään tarvitse.