Hra Kenosen lähimmät tuttavat, jotka olivat kuulleet, että hän oli viimeisillään, saapuivat murheellisen ja vakavan näköisinä lausumaan hänelle jäähyväiset, ja hra Kenonen sanoi omantuntonsa pakoittavan häntä huomauttamaan heille, että he ovat olleet häntä kohtaan suuria rakkareita ja koettaneet joskus vetää häntä nenästä, vaikka tosin huonolla menestyksellä, mutta hra Kenonen antaa heille kuitenkin anteeksi sillä ehdolla, että he parantavat tapansa ja laskevat hänen haudalleen komeat seppeleet, jolloin ystävät pyyhkivät silmiään ja pyhästi lupasivat täyttää kuolevan viimeisen toivomuksen, ja hra Kenonen käski heidän mennä hiiteen, että hän saisi rauhassa nukahtaa viimeiseen uneensa omaistensa ja rakkaimpiensa käsivarsille.
Heidän mentyään antoi hra Kenonen joukon yksityiskohtaisia määräyksiä hautajaisistaan ja hautakivestään, joka oli hakattava graniitista ja jossa oli kultakirjaimin oleva sanat: "Hän oli suomalainen!" Sitten käski hra Kenonen siirtää pöytäpuhelimen sänkynsä ääreen ja soitti sortunein äänin sanomalehden toimitukseen ja pyysi saada antaa elämäkerrallisia tietoja hra Aukusti Bartholomeus Kenosesta huomiseen lehteen huomauttaen, että Bartholomeus kirjoitetaan th:lla, ja saneli sitten vedet silmissä itsestään kauniit muistosanat, ja uutista vastaanottava toimittaja, luullen uutisen antajaa joksikin hra Kenosen läheiseksi sukulaiseksi, lausui osanottoa teeskennellen valittelunsa ja merkitsi muistosanat pikakirjoituksella paperille. Hra Kenonen pyysi sitten toimittajaa lukemaan puhelimessa, mitä hän oli kirjoittanut, ettei tulisi erehdyksiä, ja kun toimittaja oli lukenut, sanoi hra Kenonen, että hyvä on, mutta huomauttakaa oikolukijoille, että lukevat huolellisesti korehtuurin, ja toimitus kiitti uutisesta ja lupasi tehdä parhaansa.
Hra Kenonen kutsui nyt perheensä ympärilleen ja sanoi, että varjot pitenevät hänen ympärillään ja että hän on pian siellä, missä ei ole kahdeksantuntista työpäivää eikä leipäkortteja eikä sosialisteja, koska niitä ei päästetä sinne mielenosoituksille ja saamaan aikaan rettelöitä autuaitten asunnoilla. Hän sanoi, että on katkeraa kuolla miehuutensa parhaassa kukoistuksessa ja juuri kun elämä alkaa hymyillä, mutta hän eroaa kuitenkin rauhallisesti tästä maailmasta, jossa hän on vaeltanut parhaan ymmärryksensä mukaan, vaikka ei olekaan ollut mikään enkeli.
Hra Kenosen rinnassa tuntui ahdistusta ja polttoa, ja hän pyysi lasin viiniä, jonka hän tyhjensi yhdellä siemauksella, todeten sen vaikuttavan lieventävästi, ja joi yhtäkyytiä toisen lasin sanoen, että kyllä se tuo viini sentään on hyvää tavaraa, mutta se maksaakin viisikolmatta markkaa pullo.
Sitten sanoi hra Kenonen, että hänen silmänsä pimenevät, ja käski poikiensa laulaa jotain kaunista, saadakseen ummistaa silmänsä sävelten aaltoihin, ja sanoi, että tilaisuuteen sopiva laulu on esimerkiksi: "Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi". Pojat alkoivat laulaa kyynelten tukahduttamalla äänellä, ja hra Kenonen sanoi, ettei heidän tarvitse nieleskellä sanojaan, koska ne eivät kuitenkaan täytä vatsaa.
Pojat lauloivat nyyhkyttäen, ja hra Kenonen tyhjensi kolmannen lasin viiniä. Hän oli sitä mielipidettä, että Juhana Wilhelm laulaa vähän falskisti, mikä on kuitenkin anteeksiannettavissa hänen nuoruutensa takia, mutta Kallella on mukiinmenevä ääni, vaikka ei hänestäkään sentään mitään oopperalaulajaa tule.
Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä ja ilmoitti, että loppu lähenee, koska tuskat ovat lakanneet ja koska hänen ruumiissaan rupeaa tuntumaan se keinuminen, joka ennustaa sielun alkavan erkaantua ruumiista, ja rva Kenonen alkoi huutaa ja parkua ja rukoilla, ettei hra Kenonen menisi pois eikä hylkäisi häntä ja hänen turvattomia lapsiraukkojaan, mutta hra Kenonen, jonka poskille alkoi kohota omituinen punerrus, sanoi, että hän tekee niinkuin itse suvaitsee ja että rva Kenosen puhe turvattomista lapsiraukoista on sekä naurettavaa että sopimatonta puhetta vakavalla hetkellä, kun hänen poikansa ovat yleensä tunnetut ovelimmiksi kakaroiksi koko kaupunginosassa ja osaavat kyllä melkein liiankin hyvin pitää puolensa elämän tuimassa taistelussa.
Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä, sanoen sen tekevän ihmeitä, ja käski poikiensa laulaa jotain muutakin kuin noita ikäviä ja pitkäpiimäisiä iltalauluja, ja sanoi että "Talvi on jo laannut raivoomasta" on vähän reippaampi, ja pojat virittivät sen ja hra Kenonen alkoi itsekin laulaa höristellä mukana. Ja kun rva Kenonen kauhistuneena ja hätääntyneenä pyysi, ettei hän rasittaisi itseään eikä kuluttaisi viimeisiä voimiaan, niin tyhjensi hra Kenonen taas viinilasin, maiskutti tyytyväisenä suutaan ja sanoi, että kyllä hän tietää voimansa ja ettei hänen henkensä ole vielä aivan nenänpäässä. Hra Kenonen väitti, että hän kykenisi hätätilassa vaikka sormikoukun vetoon, ja kysyi pojiltaan, ovatko he kuulleet oikein lystin laulun: "Jäniksell' on suuret silmät, pitkät korvat, pöpperöpää", ja avasi mahtavan suunsa ja alkoi laulaa kovalla äänellä.
Silloin purskahtivat kaikki itkuun, mutta hra Kenonen nauroi ja sanoi, ettei tässä ole vielä mitään hätää, ja ettei hän suinkaan houraile, vaan on järkensä puolesta aivan erityisen virkku. Rva Kenonen huokaili ja kysyi, eikö hän muista tekevänsä kuolemaa ja etteivät sellaiset laulut sovi kuolinvuoteella, mutta hra Kenonen vastasi, että jollei hän saa kuolla niinkuin häntä huvittaa, niin jättää hän koko kuolemisen sikseen.
Hra Kenonen kaatoi pullosta jäljelläolevan viinin lasiin ja sanoi pojille, että koska tässä näkyy olevan vielä aikaa, niin voisivat he vetäistä jonkin reippaan isänmaallisen laulun, esim. "Honkaen keskellä", ja pojat alkoivat laulaa käskyn mukaan, mutta samassa alkoi kadulta kuulua palotorven törähdyksiä, ja hra Kenonen kysyi, missä tulipalo oli, ja Kalle juoksi katsomaan ja tuli ilmoittamaan, että tuli on irti heidän puuvajassaan, jolloin hra Kenonen hyppäsi vuoteeltaan ja pisti tohvelit jalkoihinsa ja alkoi vetää yönuttua ylleen, ja kun rva Kenonen heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili häntä laskeutumaan jälleen kuolinvuoteelleen, niin sanoi hra Kenonen, ettei hän ole ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen ja ettei häntä saa paistaa omaan sänkyynsä.