— Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.
— Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.
— Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi tuomari Varpukallio — ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon jokainen autuaaksi omalla tavallaan.
— Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu kauppamatkustaja valittavalla äänellä.
— Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan, katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu mennä iskemään heitä kuonoon.
— Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, — Minäkin haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.
— Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. — Se ei ole lojaalista kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia, kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus, eduskunta tai poliisi puutu asiaan?
— Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti. — Jos minä olisin ministeri…
— Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. — Mutta minä en sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. — Kyllä nekin osaavat, milloin heidän vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea Hukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille
Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.