Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi. Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.
Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä, savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen, puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla, ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle, johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä, että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä, sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden päästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko pitäjässä.
Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan, murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta kuin:
— Hyh.
Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä kannatettaviin että töhlömäisiin.
Mutta eräänä kesänä — pari vuotta ennen suuren sodan alkua — tuli paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. — yhdeltä kesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut — vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun yläpuolella — jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi ostanut.
Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä päivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret, moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin… todennäköisesti 30-35 mk. kesältä — tietysti mieluummin 35 kuin 30, jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa. Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä. Mahtavia, mokomia.
Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään, vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana, kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.
Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet 125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.
Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota sellaisia mahdollisuuksia.