— Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen, hierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.
— Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa… Varpukalliolla kuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja surumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.
Hra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen livistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin sikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.
— Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. — Mitä sinä hommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?
— Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen uhmaavan silmäyksen.
— Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen, täyttäen nuoren miehen lasin. — Minusta se on enimmäkseen pötyä.
— Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.
— Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua… varsinkin runot, selitti hra Kenonen. — Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock Holmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja minä kun en lue!
— Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia, sanoi nuori mies. — Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan: koko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa, tiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru on jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja sattuvia… kieli on lyhyttä, iskevää… satiiri purevaa…
— Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. — Haluaisin kernaasti tutustua sinun tekeleihisi.