Hovineuvos maistoi taas lasistaan ja hymyili.
Hän ajatteli erästä nuorta, notkeata, kiehtovaa sirkustaiteilijatarta, joka milloin oli pehmeä kuin pumpulivasussa vöhnivä kissanpoikanen, milloin taas kimmoinen kuin teräsvieteri.
— Hi hi hi… nauroi hovineuvos itsekseen.
Hän ei muistanut, että siitä oli vierähtänyt neljäkymmentä ajastaikaa, kun hän viimeksi oli nähnyt tuon kiehtovan sirkustaiteilijattaren.
Hovineuvos oli unohtanut paljon muutakin. Hän ei ollut muistanut sulkea uunin peltejä, vaikka puut olivat jo aikoja palaneet loppuun.
— Yksinkö se täällä hirnuu… ja uuninpellit on tietysti unohtanut auki! kuului vanhan naisen ääni ovelta.
Hovineuvos säpsähti ja vaipui kuin pienemmäksi.
Nauru jähmettyi hänen huulilleen.
Vanha nainen sulki uuninpellit, loi murhaavan katseen pöydällä olevaan lasiin, mutta ei nähnyt pulloa, koska hovineuvos piti sitä pöydän alla, ja meni siten muristen matkaansa.
Vanha hovineuvos oli vielä kuulevinaan suljettujen uuninpeltien vihaiset kurahdukset.