Joh. W. Ovela, joka ei hra Kenosen pitkähkön esityksen aikana ollut kertaakaan suutansa avannut, teki sen nyt ja lausui:
— Joko sinä olet murkinoinut? Minä tiedän soveliaan paikan.
— Siis sinne käykäämme, sanoi hra Kenonen.
II
Herra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että hän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja vasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten heräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka lakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen silmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.
Aluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon, joka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu oli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi muodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli huomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi tylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei kuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista. Välimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat vähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi, ajatteli hra Kenonen.
Samassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään karttoja, ja käänsi päätään.
Ensimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen päänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei hän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan aivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa huoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo — oliko se nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa — punertavana siivilöityi.
Hra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti ajatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla ajattelematta.
Jossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti laski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu. Sillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut ikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.