— Minä ajoin sen tytön jo kuukausi takaperin pois… varasteli.
— Teokseni, elämäntyöni…! vaikeroi runoilija.
Ilmassa oli jotain raskasta, tuskallista…
Rouva Horttanainen raapi nenäänsä.
— Olikos ne nyt sitten minkään väärttejä, jos oikein totta puhutaan? kysyi hän vihdoin.
Nuori runoilija loi häneen musertavan silmäyksen.
Se ei kuitenkaan musertanut rouva Horttanaista.
Vimmastuneena potkaisi nuori runoilija tuolia.
— Ei saa potkia minun mööpeleitäni! sanoi rouva Horttanainen.
Runoilijan huulilta kajahti kauhea nauru.