Ja päälletulevaan veturiin vilkaisten kuuluu hiihtomies äkäisesti ähkäisseen: »… kelehen porrrvari!»
Kuolema, joka jo oli aukaissut kitansa luokkatietoisesti valveutuneelle urheilijalle, loksautti tyhjään leukoiaau.
Kuinka työlästä hengestään pääseminen toisinaan voipi olla porvarillisessa yhteiskunnassa, sen on tullut kokemaan eräs amerikkalainen kokki, James L. Smith nimeltään.
Mr Smith oli kyllästynyt päiviinsä ja koko hoitoon ja ryhtyi laajasuuntaisiin varusteluihin, päästäkseen varmasti hengestään.
Antakaamme Amerikan lehden kertoa:
»Hän meni Elk-joen yli vievälle sillalle mukanaan joukko kuolettavia aseita. Hän valeli vaatteensa öljyllä ja sitoi nuoran sillan kaiteeseen. Nuoran toisen pään sitoi hän kaulaansa. Hän asetti paperin jalkainsa juureen ja sytytti sen tuleen. Hän nielasi annoksen myrkkyä ja ampui revolverilla tähdäten päähänsä. Mutta sensijaan, että kuula olisi lävistänyt hänen päänsä, katkaisi se hänen kaulassaan olevan nuoran. Sillä välin olivat vaatteet alkaneet palaa. Hän kadotti tasapainonsa ja putosi jokeen kuten palava soihtu. Vedessä sammui tuli vaatteista. Kun Smith nousi vedenpinnalle, sai hän ankaria oksennuskohtauksia, ja myrkky tuli ulos vatsasta. Kun hän oli hyvä uimari, onnistui hänen päästä rantaan. Palohaavoista ja myrkystä ei ollut sen haitallisempia seurauksia. Viikon kuluttua päästettiin hänet ulos sairaalasta».
Tämän yhtä lyhykäisen kuin uskottavankin kertomuksen antama opetus siis on, että uimataito on hyvä olla olemassa. Niitä lukijoita, jotka eivät vielä osaa uida — uimataidottomia on muuten paljon enemmän kuin uskoisikaan — kehoitetaan senvuoksi opettelemaan uimaan ensi kesänä.
Kokki Smithinkin henki olisi varmaan ollut vakavassa vaarassa, ellei hän olisi osannut uida.
Vaikka kyllä kai hän olisi siinäkin tapauksessa pelastunut jollain ihmeellisellä tavalla.
Sillä Amerikassa tapahtuu paljon merkillistä.