Välistä kuuluu tapahtuvan niin, että kurkiparka ennättää kuolla kutkahtaa ennenkuin suo sulaa.
Se on tietysti kova koettelemus kurjelle, sillä oma suu hänelläkin on lähempänä kuin kontin suu, mistä viimeksimainitusta kurjella sitäpaitsi lienee hämärä käsitys.
Kurki seisoo pitkänä ja kylmänä keväänä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan jään ja roudan peittämällä suolla, ja ajattelee pää kallellaan ja silmissä uneksiva ilme kaikkia niitä herkullisia aarteita, joita suo, kerran sulaksi päästyään, on sille tarjoava, pitkiä, liukkaita madonloikareita, jotka niin suloisesti luistavat alas pitkästä kurkusta, ja ennenkaikkea lihavia, mulkosilmäisiä sammakoita, ihania sammakoita, hurmaavia sammakoita, taivaallisia sammakoita. Mutta kevät on pitkä ja kylmä. Suo ei jaksa sulaa. Ja eräänä aamuna aurinko ylösnoustessaan näkee kurkiraukan kuukahtaneen sen jäätyneen mättään juurelle, jonka päällä se on uneksinut viimeiset sammakkounelmansa. Se kurki ei enää koskaan tarvitse sammakoita. Meillä tässä suuressa Suomaassa on myöskin eräs kurki, jolle on alkanut tulla uskon puutos.
Mutta se ei halua enää odottaa suon sulamista. Se on saanut siitä odottamisesta enemmän kuin kyllikseen.
Ja henki on sillekin rakas.
Se kurki on meidän viehättävä ja eräiltä näkökulmilta katsottuna ei ainoastaan mielenkiintoinen, vaan tavallaan huvittavakin kommunistinen puolueemme.
Jos kaikki tämän puolueen toilaukset, meiningit ja edesottamiset kirjaan kirjoitettaisiin, niin tulisi siitä paksu romaani.
Mutta niitä ei ole tarpeellista kirjoihin kirjoittaa. Ne ovat enimmäkseen sitä laatua tavaraa, jota siistissä pakinatyylissä sanotaan tuomaskuonaksi, mikä tosin on suuri ja ansaitsematon loukkaus tuomaskuonaa kohtaan. Sillä tuomaskuona on hyödyllistä ja tarpeellista ainetta, jota ei suinkaan voi sanoa kommunismin tuotteista.
Kommunistien aatokset ovat sinkoilleet tässä maassa niinkuin niinsanotut sittapörriäiset pörräävät ilmassa, matalalla lentäen, poutaa ennustavana kesäiltana. Sattuu sitten sellaista, että lentolinjaan osuu aidanseiväs. Sittapörriäiselle ominaisella suoraviivaisella yksitoikkoisuudella lentää pörriäinen päänsä aidanseipääseen ja makaa seuraavassa silmänräpäyksessä maassa selällään, sääriään sätkytellen ja odotellen onnenpotkausta, joka kääntäisi sen jälleen luonnolliseen asentoonsa, jotta se pääsisi taas lentoon ja seuraavaa aidanseivästä etsimään. (Siitä on syntynyt aatepitoinen sananlasku: »Käypä yhtyy johonkin, sanoi sittapörri, kun päänsä seipääseen lensi».)
Enemmän kuin neljä vuotta ovat tämän maan oikeauskoiset kommunistit, jonka ydinjoukon muodostavat ne punakaartilaiset, jotka eivät osaa ottaa terveellistä oppia yhdestä eikä useammastakaan vakavahenkisestä elämäntapahtumasta, odottaneet silmä kovana vallankumousta. Sekä paikallista että yleismaailmallista.